1800-luvun puolivälistä 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle saakka salaperäinen Lähi-Itä kutkutti näennäismoralististen länsimaiden mieliä: tuhannen ja yhden yön sadut joskus varsin suorasukaisinekin seksikuvauksineen, Delacroix´n, Geromen ja muiden maalareiden sensuellit naiskuvat, muodissa näkyvät vaikutteet ottomaanien hovista värikkäine silkkeine ja sametteineen, näytelmät ja runoelmat hunnutetuista, mutta aistillisista naisista sekä kolonialistisen, miehisen näkemyksen mukaiset matkakuvaukset syntisestä Orientista muodostivat sen stereotyypin mielikuvan, mistä on toisinaan vieläkin vaikea päästä irti.
Vuodesta 1851 alkaen järjestetyt maailmannäyttelyt yrittivät osaltaan kouluttaa ihmisiä näkemään sadunkimalteen ja syntisen sensuellisuuden alle, mutta kuten usein käy niin ihmisiä kiehtoo enemmän viihde kuin tiede ja opettavaiset näyttelyt itämaiden käsitöistä, arkkitehtuurista ja taiteista jäivät markkinamiesten ja väärennösten varjoon.

Danse Du Ventre

Jo Pariisin maailmannäyttely vuonna 1889 oli tutustuttanut yleisönsä Ranskan siirtomaiden Algerian, Tunisian ja Marokon kulttuureihin ja tansseihin ja vaikka tässä näyttelyssä painopiste vielä olikin enemmän tieteessä kuin viihteessä niin aitojen tanssien näkeminen aiheutti myös monien jäljitelmien syntymiseen.
Juuri avattu Moulin Rouge teatteri sisällytti ohjelmistoonsa itämaisesti puettuja tyttöjä, joiden tanssi jäljitteli maailmannäyttelyssä nähtyjä aitoja Ouled Nail tanssijoita, joiden tanssi oli tunnettua taidokkaista vatsaliikkeistään ja kiihkeistä väristyksistä. Juuri Ouled Nail-tanssien mukaan tanssityyliä alettiin kutsua eksoottisia arabialaisia nimiä paremmin ranskalaisten suuhun sopivalla nimityksellä Danse du Ventre sekä myös nimellä hochequochue, mikä tuli meikäläistä västäräkkiä tarkoittavasta linnun nimestä ja mikä voitiin kääntää myös sanalla ”heiluttaa häntää”.

Chicagon maailmannäyttely v.1893

Eräs Pariisissa algerialaisia esiintyjiä tarkkaillut ja ihaillut henkilö oli amerikkalainen nuori liikemies Sol Bloom, joka siltä istumalta kutsui koko maailmannäyttelyssä mukana olleen "algerialaisen kylän" mukanaan Amerikkaan, missä heille tarjoutui loistava esiintymismahdollisuus tulevassa Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893.
Sol Bloomin ansiosta Chicagon näyttelyalueelle rakennettiin kokonainen katu pelkästään viihdettä varten ja tämän kadun varrella monet eri kulttuurit esittelivät joko aitoja tai jäljiteltyjä esityksiä mm. musiikin, tanssin kuin maallisempien viihdykkeiden kuten ruoan ja juoman avulla. Tätä katua kutsuttiin nimellä Midway Plaisance ja se jäi historiaan nimenä, mitä yhä nykyäänkin kutsutaan Amerikassa viihteellisiksi markkinoiksi.
Midway Plaisancen varrelle levittäytyi monenlaista esiintyjää. Mukana olivat itseoikeutetusti Sol Bloomin algerialainen kylä, värikäs turkkilainen basaari moskeijoineen ja paviljonkeineen, arkkitehtuurisesti upea persialainen palatsi sekä ehkä kaikkein kiehtovimpana egyptiläinen markkinakatu, mikä tunnettiin nimellä Street of Cairo.
Kaikkein eniten kävijöitä veti kuitenkin alueen keskellä sijainnut maailman ensimmäinen ja vieläkin koossaan ylittämätön maailmanpyörä, minkä ansiosta myös lähistöllä sijainneet muut kohteet saivat osan mielenkiinnosta.
Lähi Idän näyttelynalueilla esiintyi näyttelyn alussa paljon aitoja taiteilijoita ja monet tanssijat ja muut esiintyjät olivat algerialaisen kylän tapaan olleet mukana jo Pariisissa neljä vuotta aikaisemmin Paikalla oli matonkutojia, kultaseppiä, makeisten tekijöitä ja paljon muita käsityöläisiä jotka uskoivat, että tällä tavalla länsimaiset ihmiset oppisivat arvostamaan itämaisia kulttuureita tutustumalla niiden parhaisiin tuotteisiin.
Mutta niin paviljonkien pystyttäjät kuin tapahtumanjärjestäjätkin yliarvioivat tieteen ja taiteen vetovoiman ja näyttely uhkasi ajautua vararikkoon jo hyvin pian avaamisensa jälkeen. Tämä tukala tilanne osaltaan antoi markkinamiehille vapaammat kädet ja Midway lisäsi toimintaansa ja muodostui vähitellen koko näyttelyn keskuspisteeksi, missä värikkäisiin kansallispukuihin pukeutuneet tytöt tanssivat eksoottisia tanssejaan ja naisilta ja lapsilta kiellettyyn persialaiseen palatsiin oli kutsuttu Pariisin tanssiteatterin rohkeat tanssitytöt, joissa aitoa itämaista ei ollut nimeksikään.
Rohkeiden esitysten siivellä myös aidot tanssit alkoivat saada samanlaista arveluttavaa mainetta etenkin kun lähes kaikki tanssiesitykset suljettiin teattereihin pääsymaksua vastaan ja tanssin maanläheiset liikkeet, outo musiikki ja tanssijattarien korsetittomat vartalot aiheuttivat osaltaan kuhinaa vaikka heidän pukeutumisensa itse asiassa oli hyvinkin peittävää

Little Egypt

Yleisesti kerrotaan, että Pikku Egypti tanssija oli koko näyttelyn vetonaula, joka aiheutti Mark Twainille sydänkohtauksen ja joka esiintyi maailman ensimmäisessä filmipätkässä.
Mutta kuka ja mikä tämä maailmankuulu Pikku Egypti oikein oli? Maailmannäyttelystä on jäänyt jälkeen lukemattomia dokumentteja, joista yhdessäkään ei mainita Pikku Egyptiä nimeltä vaikka nimeltä tunnettiin Street of Cairon kaksitoista tanssijaa, turkkilaisen paviljongin taidokas Mademoiselle Rosa sekä monta muuta paikalla ollutta itämaisen syntyperän omannutta tanssijaa sekä persialaisen palatsin pariisitar Belle Baya.
Valokuvat esittävät monia tanssijoita, joista egyptiläiset näyttävät kavaasitanssjjoilta suikalehameineen ja liiveineen ja turkkilaistanssijoiden asustukseen kuuluivat haaremihousut, liivit ja päähineet. Kuvista voidaan nähdä myös monia selvästi länsimaisilta näyttäviä tanssijoita ja olipahan mukana myös naisiksi pukeutuneita miehiäkin. Mutta ei Pikku Egyptiä. Ainoat jonkinlaisiksi tähdiksi luokitellut tanssijat olivat Belle Baya ja Rosa, jotka molemmat saivat nimensä teattereiden julkisivuihin, mutta egyptiläisen teatterin tyttöjä sanottiin vain yhteisesti "tanssiviksi tytöiksi".
Edes Mark Twain ei käynyt näyttelyssä eikä täten olisi voinut saada sydänkohtausta nähdessään pikku Egyptin tanssivan - myöskin Edisonin elokuvakone valmistui vasta näyttelyn loputtua, joten nämäkin huhut osoittautuivat perättömiksi.

Taru ja todellisuus

Mutta kuten aina niin pikku Egyptin legendankin takana on myös todellisuuspohjaa. Nimellä Pikku Egypti kutsuttiin maailmannäyttelyn jälkeen useita tanssijoita, jotka joko aloittivat uransa Midwayn menestyksen siivittämänä tai jotka jatkoivat menestyksekästä tanssiuraansa näyttelyn jälkeenkin. Näihin jatkajiin kuuluivat muun muassa Mademoiselle Rosa ja Street of Cairon Farida eli Fahreda Mazhr.
Edisonin joitain vuosia myöhemmin kuvaamassa filminpätkässä nähdään egyptiläisittäin pukeutunut tanssijatar Fatima ja myös muita Lähi-Idän tanssijoita kierteli ympäri Amerikkaa.
Eksoottiset itämaiset nimet taipuivat huonosti rahvaan suussa ja niin yleiseksi tanssijattaren kutsumanimeksi muodostui "Pikku Egypti" paljoakaan piittaamatta siitä oliko tanssija kenties turkkilainen, syyrialainen, algerialainen vai egyptiläinen. Myös musiikki alkoi muokkaantua paremmin länsimaiseen korvaan sopivaksi ja Burlesque ja Vaudeville-teatterit omivat pian tämän tanssityylin muokaten siitä entisestään viihdyttävämpää ja paheellisempaa. Osa esiintyjistä toimi strippareina ja näin pikku Egyptiä voidaan osaltaan pitää myös teatraalisen striptease-tanssin esiäitinä, mistä jäänteenä stripteasea kutsutaan vielä yleisesti nimellä ”exotic dancing", millä alunperin oli tarkoitettu juuri näitä enemmän tai vähemmän aitoja etnisiä tansseja.
Ensimmäinen varsinaisesti julkisuuteen tullut Pikku Egypti oli Algerian ranskatar Ashea Wabe, joka pidätettiin pahamaineisen moraalinvartijoita närkästyttäneen Seeley Dinnerin aikana. Seeley Dinner oli rikkaiden nuorten miesten kokoontuminen, mihin kuului runsaan juomisen lisäksi hoochy coochy tanssija, joka tanssimisensa lisäksi poseerasi alasti taitelijoita leikkineille miehille. Moraalipoliisi piti tätä ennenkuulumattomana, mutta suuri julkisuus nosti lukuisat Pikku Egyptit vain entisestään paremmin esille. Osa näistä pikku Egypteistä oli varmastikin ihan aitoja, hyviä tanssijoita, mutta yleisesti ottaen nimi tarkoitti huonomaineista naista.

Hoochy Coochy/Belly Dance

Maailmannäyttelyn jälkipyykiksi jäi myöskin itämaisen tanssin yleinen kutsumanimi vatsatanssi - amerikkalaisittain Belly Dance, mikä oli Sol Bloomin käännös Pariisissa yleisesti käytetystä Danse du Ventre -nimityksestä. Vaikka nimitys alunperin tarkoittikin ainoastaan algerialaisten tanssijoiden tanssia niin se levisi käsittämään kaikki samantyyppiset tai jopa samalta suunnalta olevat tanssit. Hoochy Coochy ja Belly Dance-esitykset kiehtoivat katsojia ja länsimaisille naisille sopimattomat ja korsettien takia mahdottomat liikkeet nähtiin jännittävinä ja aistillisina ja esityksiä pidettiin parhaimmillaankin rohkeina ja pahimmillaan vulgaareina, mitä ne tietysti pariisittarien ja muiden "väärennettyjen" tanssijoiden takia usein olivatkin ja aidot, taidokkaat kansantanssit jäivät armotta viihteen ja seksin varjoon, mistä leimasta vielä tänä päivänäkin on itämaisessa tanssissa vaikea päästä eroon.

Itämaisen tanssin länsimainen esiäiti

Mutta miksi juuri Pikku Egypti on omittu itämaisen tanssinkin länsimaiseksi esiäidiksi? Eikö olisi ollut moraalisesti varmempi nimetä täksi esiäidiksi taitaviksi, aidoiksi tanssijoiksi tunnustetut Mademoiselle Rosa tai Fahreda Mazhar? Myöhemmät tanssijat ovatkin yrittäneet paikata "erehdystään" väittämällä , että juuri Fahreda Mazhar oli aito Pikku Egypti ja todellinen läntisen tanssin taitaja ja totta onkin, että Fahreda itse jo uransa lopetettuaan halusikin todistella olevansa "aito" vaikkei vielä tanssiessaan halunnut Pikku Egypti-nimeä käyttääkään, mutta Amerikassakin oli ollut jo itämaisia tanssijoita ennen Chicagon maailmannäyttelyäkin ja Euroopassa siirtomaapolitiikan ansiosta vieläkin enemmän. Mutta miksi juuri Chicagossa syntyi länsimainen vatsatanssi? Ehkäpä tästä on syytä syyttää ja myös kiittää Sol Bloomia, joka kaupallisti tämän tanssin ja toi sen kenen tahansa ulottuville. Ilman Sol Bloomia itämaisen tanssin tie Suomenkin tanssilavoille olisi varmasti ollut toisenlainen, mutta se olisiko tämä tie ollut parempi tai huonompi jää arvelujen varaan.

• Lähteet:
  Donna Carlton: Looking for Little Egypt
  Paul V Galvin Library Digital History Collection: World's Columbian Exposition of 1893